Mä alan olla aika loppu nykyiseen leipätyöhön lentokonesiivoojana. Henkisesti ja fyysisesti. Tavallaan se on kyllä ihan kivaa hommaa. En oo koskaan karttanu ruummiillista työtä. Tykkään siitä et pääsee olee liikkeessä koko päivän, joutuu nostelee painavia juttuja, nousee portaita ja mennä muutenkin pitkin ja poikin. Oon ollu siellä reilun kuusi vuotta ja pikkuhiljaa se alkaa tehä pientä hallaa kropalle. Yliliikkuvat nivelet ja nihkee työergonomia alkanu tuntuu selässä, lonkissa ja käsissä. Työergonomiaa tulee kyllä mietittyä paljon, mut lentokoneet vaan tuppaa olee aika ahtaita paikkoja, eikä niissä vaan pysty aina parhaaseen ergonomiaan. Tuntuu hassulta joutuu kuntouttaa kroppaansa jo tällein vähän vajaa 27-vuotiaana. :D Oon ollu myös täyspäiväisesti AD-assarin hommissa, eikä sekään oikein sopinu mun kropalle. Lähes pelkkää istumista... myös siinä kohtaa selkä sanoo nounou.
Henkinen puoli on toinen, joka on alkanu kentällä mättää. Mä vaan en pysty olee samassa työpaikassa pitkään, vaan kaipaan vaihtelua. Chasing Silverin taittaminen tuo tähän onneks helpotusta, mutta sekin on kuitenkin vaan lisähomma lentsikkaduunien päälle. Lisäks mun aseman parannuttua, on työ alkanu mun mittapuulla viemään enemmän mitä se antaa. Enemmän tunteja, vähemmän vapaata. Toki myös enemmän rahaa, mutta ei se rahakaan kaikkea tarkaise, jos sen joutuu laittaa oman hyvinvoinnin kanssa vaakakuppeihin. Mun mielestä työt pitää aina tehdä tunnollisesti ja hyvin. En haluis yhtään lipsua omasta työmoraalista, mutta siinä pysyminen alkaa käymään mielelle raskaaks kun on fiilis, et työ ei anna mitään vastaan. Tästä tuntemuksesta haluisin eroon.
Mä oon yläasteelta lähtien oon halunnu työskennellä ihmisten parissa. Taiteellisena pidettynä tyyppinä päädyin kuitenki sit hakee ulkoasujen, valokuvauksen ja median pariin. En ees ekalla kerralla päässy sisään (tai ees pääsykokeisiin) huonojen arvosanojen vuoksi, mut tokalla kerralla, kymppiluokan jälkeen sitten onnisti. Koulu oli jees, opin paljon uutta, tutustuin uusiin tyyppeihin ja sain hyvin menneen viimeisen työharjottelun päätteeksi myöhemmin töitäkin. Tykkään tehdä alan töitä, mut en istua toimistossa päivästä toiseen. Toimii mulle enemmän etätyötä ja niin, että voin ite päättä millon siihen koneelle istun. Edelleen ajatus ihmisläheisemmässä hommasta kolkuttaa takaroivossa. Oon miettiny milloin mitäkin koulutuksia, lähihoitajaa, yhteisöpedagokia, sosionomia. Koulunkäynti on mulle vaan aika vaikeeta tän lukihäröilyn takia. Mä opin parhaiten tekemällä ja näkemällä, en lukemalla.
Nyt oon tullu siihen pisteeseen, että pelkkä ajattelu muista hommista saa nyt riittää. Pakko yrittää toimia. Oon muutaman vuoden ajan pyöritelly mielessä eräoppaan koulutusta. Reilu kuukausi sitten pistin hakupaperit sisään... Tarkkaa suunnitelmaa mulla ei tulevaisuudesta vielä ole, mutta ensiaskeleena toivoisin kovasti pääseväni koulutukseen. Sieltä sais eväitä mahdolliseen yrittäjyyteen, sekä oppis vielä enemmän erätaitoja. Loppu on sitten omasta viitselijäisyydestä kiinni. Jos pääsisin kouluttautumaan uudelleen, toivoisin että se avaisi ovia toteuttamaan omia intohimoja myös työn parissa. Ehkä myös ulkomaille tai kalastusmatkailun pariin. Se toisi varmasti myös monipuolisia työkeikkoja, jos vaan on valmis tekemään kaikenlaista. Voisin kuvitella, että eräoppaaksi kouluttautuminen olis mulle aika nappivalinta. Ihmisten kanssa työskentelyä, luonnossa olemista, liikkumista ja sitä paljon peräänkuulutettua vaihtelevuutta. Kaikkee mikä on mulle tärkeetä.
Mua oikeesti jännittää miten tässä käy, onko mitään mahiksia päästä sisään. Pari viikkoa sitten kävin koulutuksen infotilaisuudessa ja se teki entistä enemmän sellasen fiiliksem, että toi on mun juttu. Ens viikon perjantaina lähetään Gotlantiin. Toivon, että siellä saa vähän mieltä nollattua. Kun reissulta palataan, koittaa aika nopeesti koulutukseen haastattelu. Sitten pääsee taas jännittämään miten se menee ja lopulta tulokset. Apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti