"Nothing too serious"

Annin blogissa (Kajana Club) pyöri joulun tienoilla artikkelisarja, jossa Anni haastatteli 39 eri perhokalastajaa. Miten on päässy lajiin sisään ja sitä rataa. Sieltä oli hauskaa lukea miten eri lähtökohdista kaikki on lähteny liikkeelle. Oli pitkään kalastaneita kalastusoppaita, sit tälläsiä meikeläisiä, joille harrastus on vielä suhteellisen uusi ja kaikkee silt väliltä.  Nyt Anni kertoi blogissaan myös itsestään, miten on päässy lajiin sisälle. Pätkä Annin tekstistä: "I was the only daughter growing up in a fly fishing family. We would go fishing and camping and hiking together. I liked it, but it was nothing special. Fly fishing has been a fun family thing since I can remember. Nothing too serious. And still today we keep going to these family trips every year. So I have had the chance to fish in some pretty amazing places around Scandinavia my whole life."

Lausahdus "Nothing too serious" kuvaa mun mielestä Annia edelleen. Oon tavannu Kajaanin likan kahdesti. Viime vuonna loppukesästä oltiin viikonlopun verran kalassa yhdessä Kuhmossa. Annin toiminnasta huokuu rentous. Siinä on jotain mistä moni vois ottaa vähän mallia. Tai ainakin esimerkiks minä. Helposti tulee hössötettyy ihan tuhaan esimerkiks tekniikoita tai mietittyä mikä vapa tai siima on just passeli jonnekkin. Toki nekin on tärkeitä asioita, mutta saattaa helposti mennä sen itse toiminnan edelle. Anni omistaa yhden vavan, eikä edes aina muista minkä merkkinen taikka luokkainen se on. Silti kalastaa hyvällä fiiliksellä.

Luulen että suhtautuminen harrastamiseen on hieman eri niillä ketkä on päässy harrastamaan jo pienestä lähtien ja varsinkin kun joku perheestä tai koko perhe on ollu jutussa mukana. Suhtautuminen on varmaan rennompi. Tällein kun kuvioon hyppää messiin vasta vähän myöhemmin ja kun vierellä on pidempään harrastanu konkari, ainakin mulla tuli kauheet paineet pärjätä. Ainoo esimerkki on se jo kaiken osaava. Varsinkin alkuun koin kauheeta alemmuudentunnetta, jos kaikki ei menny heti nappiin. Kaikkeen ei pitäis suhtautuu niin kriittisesti. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Myös media luo jonkin verran painetta. Siitä jo kirjoitinkin mielipiteitä jakavan teksin jonkin aikaa sitten.  Huomaan että vertailen helposti itteäni muihin. Muutaman vuoden kalastin Juuson kanssa kaksin. Käytiin kyllä paikoissa missä oli paljon possee. Juuson taakse oli helppo piiloutuu jos alko nolottaa. Vaikka tykkäisin kalastaa itekseni, uskaltauduin julkiselle paikalle yksin kalaan vasta viime keväänä.

Kun olin menossa ekaa kertaa tyttöporukalla kalaan, mua jännitti ihan hirveesti. Oonko ihan huono, mitä muut kelaa, onko muut jo ihan konkareita? No, muillakin oli samanlaisia fiiliksiä ja niistä saatiin hyvä keskustelu aikaan. Ittensä vertailu muihin on ihan tyhmää. Kaikilla oma tyylinsä, mut ei mikään niistä väärä oo. Erilaisissa porukoissa on ollu siistiä kalastaa. Se on tehny mulle hyvää. Kiva nähdä erilaista lähtökohdista tulevia tyyppejä ja erilaisia tyylejä. Nykyisin osaan jo höllätä vähän enemmän. Toki vieläkin tulee niitä huonoja päiviä, jolloin tuntuu että mikään ei suju, mut ei se niin kauheelta enää tunnu. Pipoo löysemmälle niin kaikki menee hyvin!

Postauksen kuvat nappas meidän Kuhmon opas Jani. :)